1970-luvun runotekstejä pöytälaatikosta

Olen viime aikoina lueskellut veljeni Kari A. Nurmelan 70-luvulla kirjoittamia runotekstejä. Mitään modernismilla kikkailua ne eivät ole, mutta muutamat niistä tuntuvat minusta ihan kelvollisilta tuokio- ja tunnelmakuvilta ja jotkut taipuisivat hyvin vaikka biisiteksteiksi. Voi olla, että lukijana en tässä tapauksessa ole ihan niin objektiivinen kuin yritän olla, mutta jonkin verran kompetenssia lyriikan arviointiin minulla asian harrastajana sekä kielen ja kirjallisuuden opinnot suorittaneena äidinkielen opettajana kuitenkin on. Tekstit puhukoot puolestaan, joten julkaisen tässä niistä kaksi.

Satu

Kehrääjälinnun ääni,

heinän tuoksu.

Pidin pimeää kädelläni,

poskeni painoin

huurtuviin auringonsäteisiin.

Oli kerran satu,

kerran kukat nukkui,

laine lauloi rannan kivissä.

Pidin pimeää kädelläni,

nukkaan kiitäjäperhon hengitin.

Kehrääjä laulaa,

tuoksuu heinä –

kaukaa öitäni ikävöin.

Kari A. Nurmelan tekstistä

kevyesti editoinut Eila Nurmela

Yön sylistä soitto soi

Yön sylistä soitto soi.

Avoimesta ikkunasta

työntyy tutun kaupungin tuoksu.

Kaikista kylistä

tämä on asuttavaksi parhain.

En pelkää sitä, vaikka se ottaa

minua kädestä, eikä hellitä.

Tiedän, että se kohta on valmis

minun rakastella suutaan, silmiään,

sydäntään.

Yön sylistä soitto soi.

Pitkällä kadulla on monta puuta,

tuuli hiljaa ravistelee lehdet pois.

Alkaa olla taas kosteaa.

Senkin minä hyväksyn kotini seiniksi.

Kari A. Nurmela